Sunnuntain lento Saigonista Bangkokiin sujui kivuttomasti ristikoidessa. Kieltäydyin vielä sisäistämästä tosiasioita ja viimeistä päivää. Bussi-metro-yhdistelmällä hotellille, jossa jopa kiusallisen ystävällinen vastaanotto. Mahdan olla maailman ainut ihminen, joka onnistuu ahdistumaan liiasta ystävällisyydestäkin.
Matkan alussa Bangkok ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ja Krabi-Udon Thani -lennon yhteydessä tehty pikavisiitti kaupunkiin vieläkään tehnyt siitä suosikkikaupunkiani, vaikka kovasti tykkäsinkin monesta vastakohtaisuuden ja monipuolisuuden näyteikkunassa. Nyt paluu kaupunkiin tuntui hämmentävän kivalta, olin innoissani kaikesta uudesta mutta silti jollain tavalla jo vähn tutultakin. Yhtäkkiä thai-aakkoset näyttivät ihan oudoilta.
Rinkkojen heittämisen jälkeen kanavaveneellä Banglamphuhun päin, käppäilyä, ukkosen ja sateen pidättelyä. Kauppakujilla vaeltelua, Tomin koko loman väistelemä työurakka eli kahden postikortin kirjoittaminen Thanon Samsenilla Changin, kahvi- ja kookospirtelön kanssa. Ruokaa kadun soppakeittiöstä, jonka kalapallokeittoon kuuluikin jauhelihaa. Uusi yritys sukiyakin kanssa, ei jää jälkipolville kerrottavaa. Kahvilla käynti.
Supermarketista kotituliaisiksi erilasia kalasipsejä. Hotellilla käynti, ja Sukhumvitin Rainbow Roadille miniminiminimekko-tyttöbaarien maisemiin Happy Girls -teemaisesti nimettyjen baarien vilkkuvalojen loisteeseen Samsong-viskille ja oluelle. Ruokapaikan etsimistä, eripuraista paluustressin mustaamaa tunnelmaa. Kallista ja mautonta ruokaa Sukhumvit Soi 22:sen samalla tyttö-länkkäripappa-paikassa, 7-Elevenistä jäätelöä, sipsejä, limua ja Tomin iltaolut hotellihuoneeseen ja paluu. Ei ihan suunnitelmien mukainen viimeinen ilta.
Valvoin yksin kolmeen selaten nettiä ja englanninkielisiä kanavia televisiosta hotellin kylpytakki päällä, savullisessa huoneessa. Samaan aikaan hurja kiitollisuus menneistä kymmenistä hyvistä jutuista ja kurkkua ja rintaa saakka ahdistava, koko viimeisen viikon jatkunut paniikki tulevasta.
