Tomilla ei ollut rahaa, mulla oli säästöbudjetilla ehkä puoleksitoista päiväksi. Meille valkeni ajatella pankkiautomaattien puuttumista saarilta tässä vaiheessa. Tarvitsisimme lisäksi ainakin vielä venesiirtymiin, bussilippuihin täältä eteenpäin Kambodzaan, rajalla viisumeihin ja yöpymisten hinnastakaan ei ollut vielä hajua. Kortilla maksaminen ei ole ollut mahdollista missään koko Laosissa olon aikana (itseasiassa koko ajatus tuntuu nyt jo ihan absurdilta). Lonely Planetissa ilmoitettiin, ettei koko pikkuruisessa Nakasangissakaan olisi automaattia. Lisäksi olin saanut tyhjän palkkakuitin, ja koko maaliskuun palkka puuttui. Automaattinostot oli pakko tehdä Laosissakin kuitenkin kalliilla lisämaksuilla luotolta, joten lähdin kuitenkin etsimään automaattia kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Noin kolmensadan metrin päästä niitä löytyi jopa kaksin kappalein. Turha paniikki ja jälleen rikas olo, kun näppäilee nostosummaksi 600 000 kipiä (n. 60e).
Tomi odotti rannassa, ja seuraava paatti lähtikin heti. Veneet olivat pienehköjä puisia, kajakin mallisia noin 10-12 vetäviä, joihin vain heitimme rinkat ja kahlasimme itse kyljestä kyytiin. Detillä meidät vietiin Hua Detin "pääkaupunkiin", jonka rannasta alkoi lyhyt kuja, jossa oli ravintoloita ja muutama pieni kiska. Tuotteet ja valikoiika on saarilla taas toki rajattu ja kalliimpi, kun kaikki pitää tuoda maista. Raflojen kaikki listat olivat englanniksi, monet paikat tarjosivat venereissuja katsomaan Khonin eteläkärjessä mahdollisesti nähtäviä delfiinejä. Rahanvaihtoa hirvittävällä kurssilla tarjosi kujalla joka toinen ja bussilippuja ympäri Kaakkois-Aasiaa loput. Rannassa meni polku, jonka joen puoleista laitaa täyttivät vuorotellen simppelit bungalowit ja niiden tarjoajat sekä paikallisten kodit. Saaren toisen laidan puolella oli tarjolla myös samantyyppisiä majoitusta tarjoavia bungaloweja. Koko saaren pituus oli noin neljä kilometriä, ja viereinen Khon hiukan isompi. Näiden välissä kulki silta, josta oli 1800-luvun lopulla kulkenut näillä kahdella saarella myös ranskalaisten sotalaivojen kuljetukseen rakentama rautatie. Nyt rautatie oli toki jo purettu.
Menimme kahville ja syömään paikkaan, jossa vähän tutkimme majoitusvaihtoehtoja. Hiljainen kausi oli alkamassa, ja koko saarella oli rauhallista ja autiohkoa matkailijoiden osalta. Asukkaat toki elivät omaan tahtiinsa. Päätimme lähteä kävelemään rantapolkua eteenpäin kohti etelän Khonille vievää siltaa, jossa piti olla vielä rauhallisempaa, bungaloweja harvemmassa ja samalla luonnonläheistä. Long Island Bungaloweja oli kehuttu vihreän puutarhamaisen ympäristön ja hiljaisuuden vuoksi.
Kävely rinkat selässä alkoi tuntua ikuisuudelta, kun saavutimme Long Islandin läheltä yhdistävää siltaa. Koruton, ötökkäinen ja pahanhajuinen bungalow maksoi 50 000 kipiä, mutta otimme sen kyllästyneinä etsimään muutakaan rinkkojen kanssa. Bungalowissa oli terassi ja siinä riippumatto. Omistaja toi meille jo valmiiksi likaiset pyyhkeet, ja lakanat olivat olleet vaihtamatta ainakin niin kauan, että niihin oli ehtinyt asetua luteita. Kummasti toleranssi on kuitenkin jo kasvanut, joten siedin ajatuksen melkeinpä kivuttomasti.
Jano oli järkyttävä, joten lähdimme vesiostoksille ja siitä sillan yli Khonin puolelle. Siellä lähdimme kävelemään vesiputoukselle, joka oli yksi syistä miksi rautatiekin rakennettiin: kuljetus Mekongia pitkin ei siitä kohdin onnistunut. Matkalla meitä vastaan käveli viereisen temppelin munkkeja oransseissa kaavuissaan. Jättiläismäisen ja koskimaisen laajallee levittyneessä putouksessa oli hurjan voimallisia kohtia, vaikka vesi oli selvästi matalalla. Mustaa kalliorosoa pujotteleva vesimassa sinistä taivasta vasten oli huikaiseva näky. Kun putousta eteenpäin kävellessämme löysimme vielä kahvilan, jonka isossa tyynyillä vuoratussa kodassa pystyi makoilemaan mangopirtelön ja oluen kanssa Mekongin vettä, kallioita ja kiviä tuijotellen, oli olo taas hetken puhtaan huolettoman lomalainen.
Takaisintullessa menimme Khonin puolelle rantaan syömään ja makoilemaan ravintolan lattiatyynyille. Auringonlaskun aika. Muuten tyhjässä raviintolassa meitä palveli ehkä noin kymmenvuotias tyttö, joka hoiti työnsä täydellisen ystävällisesti ja asiallisesti puhuen vielä parempaa englantia kuin suurin osa aiemmin kohtaamistamme paikallisista. Maistoimme lao-salaattia, joka tuli listassa ensimmäistä kertaa vastaan: kurkkua, tomaattia, sipulia tai muita vaihtelevia kasviksia tai hedelmiä, paljon kananmunaa, maustekastikettta, chiliä, maapähkinää ja ruohosipulia. Simppeliydestään huolimatta yksi parhaista salaateista. Kun maksun aika tuli, tyttö laski ruokamme siististi päässään kuittilapulle, kaivoi käsilaukusta vaihtorahat ja toivotti uudelleen tervetulleeksi. Ihan mainio tyyppi! Aikuisia en ravintolassa olon aikana nähnytkään.
Ilta oli pimennyt, kun palasimme hiljaiseen kotipaikkaamme. Viereisessä bungalowissa asui sentään joku. Todella hiljainen vaihe matkustajien suhteen korostui viimeistään siinä, kun halusimme lähteä vielä istumaan johonkin yhdelle. Kun lähdimme kävelemään pilkkopimeää polkua kohti saaren pohjoista, oli ainoat valonlähteen talojen kuistivalot, vastaan kapealla polulla tulleiden skoottereiden lamput tai tyhjyyttään huutavien, todella harvakseltaan sijaitsevien guesthousien tai ravintoloiden valot. Mitään paikkoja ei ollut tai ne olivat yksinkertaisesti kiinni.Käveltyämme epätoivoisesti yllättävän pitkään löysimme keitaalta näyttävän Mama Leuahin bungalowit, jonka pienehkö ulkoterassiravintola oli täynnä porukkaa. Menimme siihen. Menussa luki heidän tarinansa saksalaisesta Lutzista, joka paikallisen vaimonsa kanssa oli perustanut yrityksen. Lutz itse oli noin kolmevitonen ketjussa tupakkaa polttava mies, joka istui vieraiden kanssa kaljalla ja näytti osallistuvan myös joidenkin asiakkaiden muunlaiseen poltteluaktiviteettiin. Jossain vaiheessa hän toi meille myös maistettavaksi paikalliset lau-lao-shotit. Myös heidän bungalowit vaikuttivat kivoilta terassiriippumattoineen ja jokinäkymineen, joten päätimme kysyä seuraavalle yölle vapaita huoneita. Lutz sanoi yhden vapautuvan aamulla, ja pyysi katsomaan sitä aamulla.
Paluumatka Long Islandiin oli entistä synkempi. Kun suihkun laittoi päälle, alkoi vessassa haista kuselle. Yöllä heräsimme taas kylmyyteen ja jyrisevään ukkoseen. Ulkona raivosi myös reipas sademyrsky, ja katosta tuli vesi läpi niin, että sänkyyn ja kasvoille satoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti