Aamulla seitsemältä nouseminen ja ulkona raivoava sade. Ko Lantalta lähtemisen jälkeen auringonpaistetta ei ole juuri näkynyt. Ensimmäistä kertaa pitkät housut ja takki on tullut tarpeeseen jo päivisin, varsinkin nyt vuoristoseuduilla ajettaessa. Koko seuraavaksi viikoksikin on luvattu sadettta, myrskyjä ja viileämpää säätä (25-35c). Jäädyn! Vähän jopa nauratti itseänikin kaivaa hädissäni villatakki rinkasta, kun mentiin alle kolmenkympin. Mutta lämpöön tottuu niin nopeasti, että se tuli oikeasti tarpeeseen.
Aamupala guesthousella, riisiä ja paistettuja kasviksia timbaalin verran. Jostain syystä tähän annokseen kuuluu aina tasan neljä viipaletta avomaankurkkua, joihin on leikattu rosoreunat. Kahvissa sokeria enemmän kuin nestettä.
Kånkenin pikkurepun pakkaus, kypärät päähän ja muutaman kilometrin matka Kong Lorin luolalle. En oikeastaan tiennyt tarkasti mitä odottaa, paitsi 7,5 kilometrin pituinen luola. Ostimme venelipun ja sisäänpääsymaksun, saimme otsalamput, pelastusliivit ja Tomin piti lainata myyjältä varvassandaaleita, koska matkalla joutuisi kuulemma kahlaamaan polviin saakka vedessä. Kaksi nuorta poikaa lähti johdattamaan meitä joelle luolan suulle. Kahlasimme kahdestaan puiseen kajakkimalliseen veneeseen, eteen istui melan kanssa toinen pojista ja taakse toinen pitkähäntäveneen tapaista minimoottoria ohjaamaan. Koko luola oli pilkkopimeä, eikä ilman otsalampun valoa nähnyt yhtään mitää. Vesi oli niin matalalla melkein koko ajan, että puisen veneen pohja raapi pohjakivikkoa, ja kuljettu reitti kulki kapeiden kivien välistä poikkelehtien niin, että edessä istuneen pojan piti vähän väliä tuuppia meitä eteen päin, ettemme jääneet kyljistä kiinni. Pilkkopimeässä vauhti vaikutti kuitenkin tottumattomalle aika lujalta, mutta paikalliset olivat luultavasti tehneet matkan muutamaan otteeseen. Luola kymmeniä metrejä korkea ja useita leveä. Ihan supersiistiä! Katossa ja seinämillä oli isoja ja isompia stalamiittejä, lepakoita sekä pieniä syvemmälle jatkuvia luolia tai syvennyksiä. Jossain vaiheessa pysähdyimme, kahlasimme keskellä luolaa penkereelle ja siitä isommalle tadanteelle ja kävelimme jonkin matkaa stalamiittimuodostelmien keskellä polkua pitkin, kunnes hyppäsimme taas veneen kyytiin. Kokonaisuudessaan luolassa ajeltiin noin puolisen tuntia, ja vielä muutaman kerran matkalla piti nousta ylös veneestä kahlaamaan, koska veneen kyydissä ei päässyt eteenpäin. Sen jälkeen matka jatkui joella ulkoilmassa vielä hetken aikaa. Pysähdyimme joella kansallispuistossa penkalle vähän matkan päähän pikkukylästä, jossa lapset vilkuttivat portailta. Siellä olimme noin puoli tuntia, kunnes lähdimme luolaa pitkin ajamaan takaisin alkupisteeseen. Yksi hienoimmista kokemuksista koko reissulla.
Kävelimme skootterin luo parkkikselle ja lähdimme ajamaan takaisin Nahiniin, jossa meidän piti vielä käydä vilkaisemassa Nam Sanamin vesiputous ennen palaamista Tha Khaekiin. Odotimme putouksen olevan kuivalla kaudella melko minimaalinen, mutta päätimme kuitenkin käydä katsomassa. Lipunmyyjäpoika sanoi parin edellispäivän myrskyjen ja sateiden tuoneen siihen lisää vettä, mutta reitille jonkin verran kaatuneita puita ja kasveja. Ensimmäiset puolitoista kilometriä putouksella pääsisi ajamaan skootterilla, loput kävellen. Olin aamulla valinnut luolaa varten jalkaan flipflopit, joka olikin käsittämättömän idiootti vaihtoehto, kun tajusin kävelyreitin olevan kaikkea muuta kuin selkeä polku: lähinnä verkosto erilaisia "ehkä tästä on joku joskus kulkenut tuohon suuntaan" -tyyppisiä kulkuvaihtoehtoja, märkää mutaa, korkeita mäkiä ja laskuja, kymmeniä muurahaisia ja erilaisia purevia ja pistäviä ötököitä, sademetsämäisen hieno tunnelma ja erilaisten hyönteisten, lintujen ja eläinten ääntelyn sekamelska. Kävelyn putoukselle piti lipunmyyjän mukaan viedä parikymmentä minuuttia. Taivallettuamme yli tunnin madellen eksyen luultavasti kymmeniä kertoja oikealta polulta aloin olla epätoivoinen. Aina välillä löytyi sininen kyltti, joka osoitti oikean suunnan juuri kun aloin olla valmis luovuttamaan. Lisäksi olimme lähteneet matkaan ensimmäistä kertaa ilman vesipulloa, koska oletimme koko homman olevan vain nopea visiitti. Suun kuivuminen alkoi olla maksimaalista. Kun lopulta löysimme itsemme jonkinlaisen pienen putouksen luota, mikä oli pahasti kuivunut, päätimme olevamme perillä. Muistoihin jää taas matka, ei määränpää. Hyvässä ja pahassa. Olin myös melko varma jonkinlaisesta malariatartunnasta kaikkia käsiin nousseita paukamia tarkkaillessa.
Takaisintulo oli noin kymmenen kertaa helpompaa, kun tiesi mihin suuntaan kulkea. Kuitenkin kun pääsimme takaisin lipunmyyntitiskille oli kello niin paljon ettemme ehtisi joka tapauksessa ennen pimeää Tha Khaekiin. Ensimmäisenä ostamaan Nahinista vettä, sitten syömään. Apteekista aspiriina, joita annosteltiin isosta purkista haluttu määrä pikkumuovipussiin. 30 kappaletta maksoi kolmisenkymmentä senttiä. Päätimme ajaa vielä 40 kilometriä seuraavaan vähän suurempaan kylään Vieng Khamiin, jossa piti olla jonkinlainen guesthouse yöksi. Tykitimme useiden kilometrien nousuja ja mäkiä, laskuja ja vuoristorotkoja kiertänyttä tietä hätäpäissämme, aina välillä ohittaen etanavauhtia eteenpäin tietä yrittäviä rekkoja ja kuorma-autoja, jotka tööttäilivät tai kertoivat vilkuilla, kun oli sopiva aika ohittaa. Länsimaalaisina saimme jälleen kaikki päät kääntymään ohiajavista autoista ja skoottereista. Tuntui hiukan liioitellulta, kun emme kuitenkaan olleet nyt ihan niin poikkeuksellisen kulkemattomilla seuduilla.
Juuri hämärtyessä saavuimme Vieng Khamiin, joka vaikutti olevan jonkinlainen rekkamiesten taukopaikkakylä pääkaupungista etelään johtavan maantien ja Nahiniin vievän tien risteyksessä. Muutamat guesthouset olivat rivitalomallisia motellityyppisiä taloja. Saimme toisesta kysymästämme huoneen 50 000 kipillä, joten otimme sen. Vessassa ei toiminut valo (mikä vaikutti ihan hyvältä ottaen huomioon pöntöstä heijastuvien kusitahrojen määrän peittämiseksi), suihkun sulkeminen tapahtui kääntämällä letku linkkuun kaksinkerroin, lavuaaria tai muuta pesusoikkoa ei kuulunut varustukseen ja sänky oli lakana puulaverin päällä. Kopissa oli yllättäen televisio, mutta tarkemmalla tarkastelulla selvisi, että sen johdot oli saksittu poikki. Saavuttuamme motellin pääoven edessä bambumajassa tauotta päivystänyt omistaja toi huoneeseen homeisen roskakorin, pyysi maksun ja antoi avaimen.
Lähdimme katsomaan muutaman sadan metrin pituista palvelukeskittymää, josta tämä kylä koostui. Löytyi muutamia simppeleitä phó-keitto-ruokaloita, yksi karaokebaari, joitain guesthouseja, temppeli ja sieltä pauhannut puhe, sekatavarapuoteja ja pari skootteri/autotarvikekauppaa. Menimme syömään, ja sen jälkeen vielä uudestaan syömään. Join kaikkien litkimää Oishi-hunajajääteetä ja Tomi pari kaljaa, ja lähdimme takaisin viehättävälle motellille, koska koko paikasta huokui rekkamiesten likaisuus ja itselle mitäänantamaton meininki.
Laosissa karaoke tuntuu muutenkin olevan kovassa huudossa. Joka paikasta tuntuu löytyvän vähintään yksi karaokebaari, pikkuisessa kaupungissakin kuten Tha Khaekissakin niitä näkyi jo lähemmäs kymmenen pienen keskustan alueella. Skootterilla ajeltaessa monissa paikoissa näkyi olevan meneillään jonkinlaiset megabileet, joissa keskellä päivää muovikatoksen alle rakennetuissa kemuissa pöydissä on lukuisia BeerLaoja ja ruokaa, jossain reunassa ihmiset vetävät antaumuksella karaokea ja kaikki tanssivat tahdissa vähän samaan tyyliin kuin yläasteen diskoissa tai joskus jopa villisti pöydillä. Meininki ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen humalaista, vaan enemmän karaokesta villiintynyttä.
Motellin sänky teki yöstä tuskien taipaleen. Olo oli muutenkin ollut koko illan vähän kuumeinen ja todella päänsärkyinen, yöllä en saanut nukuttua kuin maksimissaan kymmenen minuutin pätkissä. Ne, ketkä sanovat kovan sängyn tai futonin tekevän hyvää selälleen, omistavat ilmeisesti erilaisen selän. Kyljet ja selkä jatkuvasti puutuneena ja jäykkänä. Tuli taas todella keski-ikäinen hienohelmaprinsessa-olo. Kuuden maissa aamulla pää alkoi tuntua räjähtävän parista päänsärkylääkkeestä huolimatta. Ulkona satoi taas kaatamalla läpi yön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti