Torstaina Phonm Pehnistä aamukahdeksaksi Giant Ibisin toimistolle hotellilta tuk-tukilla. Kuski kutsui Tomia sir:in sijasta brotheriksi. Ilmeisesti valitsemamme bussifirma Ibis oli joku vähän parempi vaihtoehto (vaikka halvempi kuin toinen kysymämme), koska tuk-tukistakin neuvoteltu hinta pompsahti kahdesta kolmeen, kun Ibis mainittiin. Highrollers, brother! Bussiin kuului jopa wifi, Total Recall tuli telkkarista ja complimentary water odotti penkillä. Tsi-tsing. Alle kolme tuntia tauon kanssa ja olimme etelän joen suulla sijaitsevassa Kampotissa, jossa kasvatetaan mm. maankuulua pippuria. Pikkukaupunki on joskus 1960-luvulla ollut enemmänkin suosittu korkeamman profiilin lomakaupunki täynnä ranskalaiskolonialistisia rakennuksia, mutta nyt rakennukset ovat jo menettäneet kovimman hohtonsa. Vieressä on myös samanhenkinen merenrannalla sijaitseva kylä Kep, edustalla uimakelpoisia pikkusaaria, kansallipuisto Bokor, paljon suola-altaita ja niitä pippuriviljelmiä.
Etsimme majoitusta paikan päältä joen rannassa kävellen, kyselimme muutamista hintahaarukalla $10-35. Yksi miekkonen halusi, että lähtisimme lähistölle ilmaisella tuk-tuk-kyydillä katsomaan hänen paikkansa huoneita, johon sitten suostuimmekin mutta huone jäi ottamatta. Reilun puolen tunnin jälkeen emme jaksaneet enää pohtia tai miettiä sen enempää, vaan kävelimme kalliihkoon ensimmäiseen paikkaan, josta alunperin kysyimme. Klassinen tilanne.
Suunnitelmissa Kampotin varalle oli ainakin käynti Bokorin huipulla sijaitsevilla, hylätyillä hotelli-, kirkko-, poliisiasema- yms. rakennuksilla, jotka hotellin toiminnan loputtua ensin 20-luvulla ja sitten uudelleen 60-luvulla olivat jääneet tyhjilleen. Lisäksi käynti Kepissä, pippuriviljelmien näkeminen ja ehkä visiitti Rabbit Islandille olivat mahdollisia, jos aikaa olisi. Ensimmäinen päivä meni kuitenkin aika pitkälle vain pienessä, parin kadun keskustan ja sen ympäristön katselemiseen ja meiningin katseluun tutusti kahviloiden ja ravintoloiden penkkejä kuluttaen.
Taloissa ja rakennuksissa on paljon hienoa, kulunutta jälkeä entisestä hohdosta. Muuten elämä täällä rullaa kuin missä tahansa muussa pikkukylässä- tai kaupungissa. Kaupungin maamerkki on liikenneympyrän keskellä kököttävä jättiläisdurian, ja duriania myydäänkin melkein kaikissa katukojuissa täytettyjen baguettejen lisäksi. Jonkin verran turisteja, mutta nytkin tullut jo vastaan sekä valokuvaaja että kirjailija Euroopasta, jotka ovat asettuneet tänne työskentelemään ja asumaan joksikin aikaa.
Kambodzan ruokakulttuuri ei ole vielä ihan täysin vakuuttanut erinomaisuudellaan, ja jostain syystä täällä lukuisat katuruokalat- tai kärryt haisevat vaan rehellisesti niin pahalle, että niissä on pakko jättää syömättä. Olen aina ja nytkin koko matkan suosinut myös sellaisia ja saanut niistä tälläkin reisusulla parhaita ruokia, mutta jostain syystä meininki on täällä ollut useammin kuin Thaimaassa tai Laosissa vaan välipitämättömän likaista - vaikka en enää säikähdäkään ihan pienestä kuten torakasta tai peaemättömistä ruokailuvälineistä. Illan ruokailu veti kyllä voiton tähän mennessä, kun ihan oikean ravintolan näköisessä raflassa (syömässä meidän lisäksemme oli ennestään yksi pöytä paikallisia muuten isossa roskia vesipulloista paperimyttyihin ja tölkkeihin täyttävillä lattioilla ravintolassa, jolloin epäilyksen kellot jo soivat. Kun ruuat saatuamme viereisen pöydän alla alkanut liike ei johtunut yhdestä vaan samaan aikaan näkyvistä neljästä lattialla rauhallisesti ympäriinsä pyörivästä, isosta rotasta, ei enää houkuttanut tilata jälkiruokaa. Vaikka ruuat tuli syötyä, kävelimme sen jälkeen suorinta tietä lohtupizzalle, joka ikävä kyllä oli vielä surkein syömäni sellainen. Mutta onneksi hirveinkään pizza ei voi päivää pilata.
Vanha silta yli Mekongin.
Joen toiselta puolelta.
Pikkupojat räjäyttelivät papatteja ja pomppivat innoissaan räjähdellessä.
Metamarket melko happoisella outeriöörillä.
Keskusaukio.
Keskusaukion durianmonumentti.
Katuravintolan avaamispuuhat ja misailua.
Paikallista ehkäisyvalistusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti